Ei kategoriaa

Mustapantteri kampuksella

Heidi Vesterinen kertoo blogitekstissään ohjaajakokemuksestaan nepalilaisten eläinlääkisopiskelijoiden kirurgiakurssilla Chitwanin yliopiston kampuksella.

Mustapantteri kampuksella

Astuin Kathmandun kentällä pieneen potkurikoneeseen ja kävelin kumarassa pää kattoa hipoen koneen perälle, jossa oli vielä kaksi kymmenestä paikasta vapaana. Määränpäänä oli Chitwan, jossa matkatavarat nostettiin ruumasta kiitoradan vierellä olevaan aaltopeltikatokseen. Jäin nojailemaan rinkkaani, tuuletellen kirjalla 30 asteen helteeseen edes hieman ilmavirtaa. Kohta Kush, Nepalilainen vastavalmistunut eläinlääkäri, tulisi hakemaan minut moottoripyörällään yliopistolle. Olin viettänyt Nepalissa jo kolme viikkoa, joten tässä vaiheessa rinkan tasapainottelu pyörän takana ei tuntunut miltään erikoiselta haasteelta. Puolen tunnin päristely kampukselle oli virkistävän sulavaa, sillä liikenne oli Kathmanduun verrattuna huomattavan rauhallista ja Suomen hallittu liikennekulttuuri oli enää etäinen muisto.

dsc_2709
Osasin odottaa alkeellisia oloja. Silti Chitwanin yliopiston kampus jossa maan ainoa julkinen eläinlääketieteellinen korkeakoulu sijaitsee oli yllätys.Ympäristöstä tuli mieleen post-apokalyptinen videopeli jossa päähenkilö etsii kadotettua teknologiaa luonnon takaisin valtaamassa hylätyssä kaupungissa. Rakennusten ympärillä rehotti palmuja ja aluskasvillisuutta, seiniä kiersivät liaanit. Chitwanin luonnonpuisto norsuineen ja tiikereineen on suoraan yhteydessä kampusviidakkoon, mutta minulle vakuuteltiin että isot villieläimet eivät tule näin lähelle sivistystä eikä kampusalueella tarvitse pelätä kuin varkaita ja humalaisia nuoria. Autiolta näyttävien rakennusten sisältä löytyi kuitenkin hylätyn supertietokoneen sijasta innokkaita opiskelijoita ja täydessä toiminnassa oleva leikkaussali. Toki sähköt olivat päällä vain ajoittain ja juoksevaa vettä oli saatavilla vain nurkassa olevasta hanasta, josta se valui altaan sijasta lattiasyvennykseen.

dsc_2468

Tehtävänäni Chitwanissa oli opettaa Nepalilaiset eläinlääketieteen opiskelijat kastroimaan ja steriloimaan koiria, yhdessä projektin muiden eläinlääkäreiden kanssa. Opiskelijoiden kanssa oli jo edellisenä päivänä käyty läpi kirurgisen aseptiikan perusteet, instrumenttien ja kudosten käsittely, leikkaustekniikat ja tietenkin antibioottien vastuullinen käyttö. Tänään operoitaisiin ensimmäiset koirat. Aluksi kaikki oli hidasta. Muistat ehkä miltä tuntui yrittää kanylointia ensimmäistä kertaa. Tai miltä tuntui nostaa skalpelli elävän olennon iholle ensimmäistä kertaa? Suurin osa opiskelijoista täällä ei ollut koskaan tehnyt mitään kirurgiaan viittaavaakaan. Minun oli aluksi vaikea uskoa, että he ehtisivät viikon kurssin aikana oppia kaiken tarpeellisen. Onnekkaasti ennakkoluuloni oli täysin perusteeton. Miksipä nämä opiskelijat eivät oppisi, sillä osasinhan minäkin tehdä ensimmäisen lehmän sektioni ilman että olin koskaan edes päässyt näkemään kyseistä toimenpidettä. Nepalilaisten opiskelijoiden motivaatio oli lisäksi aivan omaa luokkaansa – tämä kurssi oli heille ainutlaatuinen mahdollisuus oppia taitoja joita vain hyvin harva osasi, jokainen tiedonmuru otettiin siis innolla vastaan. Joka päivä leikkasimme yhtäaikaisesti viidellä pöydällä otsalamppujen varassa, IV anestesiassa, nepalilainen opiskelija skalpellin terässä kiinni. Välillä sattui ja tapahtui; kun ligatointi ei onnistunutkaan tai kielimuurin vuoksi stumppi katkaistiin väärältä puolelta. Silloin opiskelija siirtyi sivuun ja ohjaava eläinlääkäri – minä tai joku muu vetäjistä tyrehdytti vuodon ja näytti miten samalta virheeltä voi välttyä seuraavalla kerralla. Näistä adrenaliinipulsseista huolimatta hommassa oli flowta ja opiskelijoiden nopeasti karttuvat taidot tekivät päivistä upeita. Viikon aikana leikkasimme yli 70 koiraa ilman yhtään anestesiakuolemaa tai haavainfektiota.

dsc_2714
Nyt, vuosi myöhemmin kaipaan vieläkin kampuskahvilan illallisia, kun päivän työt oli tehty ja viidakon usva on laskeutumassa tuoden mukanaan lintujen ja apinoiden äänet. Illallisena oli aina perinteinen nepalilainen dhal-bhat-tarkari ja jälkiruoaksi lasi kurdia, joka oli aivan täsmälleen kuin suomalaista viiliä. Joinain iltoina paikalle sattui samaan aikaan maitopoika moottoripyörällään. Buffalo- ja lehmänmaitosekoitus kaadettiin maitotonkasta nuotion ylle ripustettuun valurautapataan ja kuumennettiin, näin pastöroidusta maidosta tehtiin seuraavaksi päiväksi viilit. Viimeisenä päivänä Kush mainitsi ohimennen ruokapöydän yli että oli edellispäivänä nähnyt kampukselta lähtiessään mustan pantterin ylittävän sairaalalta lähtevän tien.